Tunteiden mittaamisen ongelma kyselytutkimuksissa

Aika usein kyselytutkimuksissa pyritään jollain tavalla mittaamaan ihmisten tunteita. Ollaan kiinnostuneita siitä, millaisia tunteita mikäkin asia ihmisissä herättää. Tyypillisesti vastaajille annetaan lista tunteista ja pyydetään arvioimaan esimerkiksi Likert-asteikolla yhdestä viiteen, kuinka vihaisia, surullisia, pettyneitä tai innostuneita he ovat. Tämä mittaustapa on helppo ja näppärä. Siitä saadaan tunteelle numeerinen arvo ja se mahdollistaa erilaisten asioiden ja ihmisten vertailun. Se on todella käyttökelpoinen metodi. Mutta kuinka luotettava tunteiden mittaamistapa tämän tyyppinen itsearviointi oikeastaan on?

 

Olin kuuntelemassa Vaasassa Vakki Ry:n järjestämässä ”Inhimillinen viestintä” -seminaarissa kun Jesper Eklund ja Jenny Lindholm esittelivät tutkimustaan liittyen tunteiden mittaamiseen kyselytutkimuksissa. Aluksi he totesivat, että on aika epäselvää, miten tunteita oikeastaan pitäisi mitata. Hankaluuksia syntyy jo pelkästään siitä, että ihmisten on yleensä vaikeaa tunnistaa tai nimetä tunteitansa. Lisäksi tutkijan pitää tasapainoilla sen kanssa, että ottaa mukaan tarpeeksi monta tunnetta, että kaikki olennaiset ovat mukana, mutta ei liikaa, jotta ihmiset jaksavat vielä eritellä niitä. Tietenkin ongelmana kyselykaavakkeissa on myös se, että lomakkeessa on aina vain niitä tunteita, mitä tutkija pitää mahdollisena tai relevantteina. Jokin olennainen tunne saattaa vahingossa jäädä pois listasta. 

Eklund ja Lindholm selvittivät empiirisesti, kuinka hyvin kysymyskaavakkeissa kerrotut tunteet vastasivat muita havaintoja. Käytännössä he mittasivat kolmea asiaa ja vertasivat tuloksia toisiinsa. Ensiksikin he mittasivat laboratoriossa koehenkilöiden ihon sähköjohtavuutta eli kehon reagointia. Toiseksi he kysyivät avoimella kysymyksellä, millaisia tunteita ärsyke heissä herätti ja vasta tämän jälkeen pyysivät vastaajia täyttämään strukturoidun kysymyskaavakkeen. Tulokset olivat hämmentäviä. Avoimien vastausten ja kyselylomakkeen vastausten välinen korrelaatio oli varsin heikko. Noin 80 prosentissa tapauksista ne eivät vastanneet toisiaan. 

Tämä herättää väistämättä paljon huolestuttavia kysymyksiä. Tarkoittaako tulos, että kysymyskaavakkeilla saatu tieto ei pidä ollenkaan paikkaansa? Vai tarkoittaako se sitä, että vasta silloin, kun ihmiset näkevät tunteet nimettyinä, he pystyvät reflektoimaan kokivatko he itse niitä vai eivät. Vai onko niin, että avoimessa vastauksessa he eivät kehtaa tai osaa avata tunteitaan? Tai ehkä he eivät vain ymmärrä, mitä tutkija oikeastaan kysyy tai millaisia tunteita heidän oletetaan nostavan esiin. Vaikka Eklundin ja Lindholmin tutkimus herättää paljon kysymyksiä, on se silti mielestäni valtavan kiinnostava keskustelunavaus. Pohditaan siis hieman lisää: 

Mitä tunteet oikeastaan ovat

Usein ajatellaan, että ihmisille tunteet vain pöllähtää jostain, niille ei voi mitään ja ne johdattavat ihmistä.  Mutta ei se ihan niin mene. Luin hiljattain tutkija Lisa Feldman Barrettin kirjan ”How Emotions Are Made”, missä hän esittelee uusinta tutkimustietoa tunteista. 

Barrett kertoo, että kun havaitsemme jonkin asian, aivomme raksuttavat kiivaasti. Ne tulkitsevat havaintoa, vertaavat sitä kokemuksiimme ja aiempiin tietoihimme ja ennen kaikkea ne luovat merkityksen havaitsemallemme asialle. Tuo merkitys, eli mitä asia tarkoittaa havaitsijalle, herättää tunteen. Jos kohtaan Prisman parkkihallissa aseistetun miehen, aivot tulkitsevat sen tarkoittavan vaaraa ja minut valtaa pelko. Jos kohtaan saman aseistetun miehen valkokankaalla, saatan nojautua uteliaana eteenpäin, mitä nyt tapahtuu? Tunteet siis muodostuvat silloin kun aivot merkityksellistävät havaitsemiamme asioita. Tunne ei ole reaktio havaintoon sinänsä, vaan reaktio siihen mitä tuo havainto merkitsee ja mitä siitä seuraa. 

Tässä mielessä tunteiden mittaaminen itsearvioinnin perusteella on periaatteessa ihan ok. Tunteet kertovat siitä, millainen merkitys erilaisilla asioilla on. Kun mitataan tunteita, mitataan merkityksiä. Mutta toisaalta ei pitäisi laittaa mutkia suoriksi, sillä ihmiset voivat kokea saman tunteen hyvin erilaisista syistä. He myös saattavat reagoida samaan asiaan hyvin eri tavoin riippuen siitä, miten he kehystävät mielessään kontekstin. Siksi sama somepostaus voi tuntua yhdestä ihmisestä huvittavalta, toisesta yhdentekevältä ja kolmannesta pöyristyttävältä. Erot johtuvat siitä, millaisia käsitteitä kunkin aivot käyttävät luodessaan merkityksiä sisällöstä. Esimerkiksi joku, joka on inessä meemikulttuurissa, voi pitää jotain meemiä hauskana ja oivaltavana kun taas toinen, jolle meemit ovat vieraita, voi pitää kyseistä meemiä käsittämättömänä ja vastenmielisenä. 

Tunteiden mittaamista olennaisempaa olisikin ehkä kysyä mitä tämä asia kullekin merkitsee tai vähintään sitä, mistä kyseinen tunne johtuu.  

Tunteiden tunnistamisen ongelma 

Tunteiden tunnistaminen ei ole helppoa, sillä usein koemme useita tunteita samaan aikaan. Barret kertoo kirjassaan esimerkin tunteiden tunnistamisen vaikeudesta. Kuvittele itsesi lentokentälle tilanteeseen, missä odotat ystävääsi saapuvaksi. ”Et ole nähnyt häntä pitkään aikaan ja olet iloinen siitä, että hän tulee. Aivosi tekevät useita erilaisia ennustuksia samaan aikaan. Odotat näkeväsi ystäväsi ja ilahtuvasi siitä. Pelkäät, ettei hän tulekaan. Pelkäät, että hän tulee, mutta teillä ei olekaan enää mitään yhteistä sanottavaa. Pelkäät, että omituinen tunne rinnassasi onkin alkavan flunssan merkkejä… Käyttäen suurta määrää ennustuksia, ennustusten myrskyä, aivosi tulkitsevat pieniä kehollisia tuntemuksia ja aistielämyksiä ja yrittävät ennustaa niiden perusteella mitä tulee tapahtumaan. Ennustuksessa aivot käyttävät tietoja mitä kello on, milloin kone on laskeutunut, miltä flunssan oireet tuntuvat ja niin edelleen. Se käyttää myös sinun aikaisempia kokemuksiasi ystävistä, lentokentistä, sairauksista. Aivosi tulkitsevat näitä ennusteita ja tuntemuksiasi ja laskee niistä kaikkiin todennäköisimmän skenaarion. Se antaa niille ennusteille ikään kuin painoarvoja. Lopulta kaikkein todennäköisimmästä ennusteesta tulee sinun käsityksesi tilanteesta. Oletat olevasi onnellinen ja ystäväsi saapuvan porteista millä hetkellä hyvänsä.” 

Kuten äskeisestä esimerkistä huomaa, tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen ei ole yksinkertainen tehtävä. Ihmiset eivät aina tiedä, mitä he tuntevat, ennen kuin heille tarjotaan sanoja. Tämä selittää eron avointen vastausten ja strukturoidun kysymyskaavakkeen välillä. Tunteiden nimeäminen on itsessään reflektiivinen teko. Sanat ohjaavat kokemusta. Avoin kysymys ja strukturoitu lista voivat tuottaa erilaisia vastauksia ilman että kumpikaan on varsinaisesti väärä. Ne vain mittaavat eri asiaa. 

Tämä ei tarkoita, että tunteita ei kannattaisi mitata kyselyillä. Eihän meillä mitään muutakaan tapaa ole saada tunteita selville. Mutta on hyvä ymmärtää miten kaavakkeet ja sanoitukset ohjaavat vastauksia. 

Lähteet

 

Lindholm, Jenny & Eklund, Jesper (2026): ”Exploring Emotional Measures: Convergence Between Free-Form Self-Reports, Surveys, and Skin Conductance”, presentaatio VAKKI yhdistyksen “Inhimillinen viestintä” symposiumissa, 12-13.2.2026 Vaasa. 

 

Barrett, Lisa Feldman (2017). How emotions are made: The secret life of the brain. Pan Macmillan.